Oletko hyvin kumppanisi kanssa, mutta oletko käynyt ystävien kanssa, oletko ottanut liikaa ja ollut uskoton kumppanillesi? Vai pystytkö päinvastoin, oletteko olleet uskottomia tietäessänne, mitä teitte?
Usein uskottomuuden jälkeen meillä on taipumus tuntea syyllisyyttä, ja jos olet ensimmäisessä tilanteessa, pelkäät kumppanisi menettämistä. Silloin herää kysymys: pitäisikö sinun tunnustaa uskottomuus vai olla hiljaa siitä?
Uskottomuuden tunnustamisella on hyvät ja huonot puolensa. Mielestäni ainoa etu sanomalla on, että olet ollut rehellinen vaimollesi ja hän on saanut selville, mitä tapahtui sinulta eikä muilla tavoin. Kykenevä tähän vilpittömyyteen voi lisätä hänen ymmärrystään tapahtuneesta ja antaa sinulle anteeksi.
Mutta uskottomuuden kertomisella on enemmän haittoja, ja tärkein on, että hän reagoi huonosti (tai odotetulla tavalla) ja jättää meidät. Tämän vuoksi monet miehet päättävät olla tunnustamatta ja siirtyvät suhteiden ja syyllisyyden takana.
Mielestäni he eivät ole koskaan olleet uskottomia minulle, vaikka kukaan ei ole pelastettu sarvista ja kuolemasta. Kuinka reagoisit, jos kumppanisi tunnustaa olevansa uskoton sinulle? Kertoisitko uskottomuuden vai et?